Kaikki riippuu kulttuurista

Viikko pari sitten lehtien palstat täyttyivät koko Suomea askarruttavasta ajankohtaisesta kysymyksestä, johon oli pakko saada vastaus. Kyseessä ei ollut talouteen tai pakolaisiin liittyvät asiat vaan se, että tunteeko kala kipua… Tässä vaiheessa meikäläinen alkoi hakata päätä seinään ja mietin, että eikö oikeasti ole mitään tärkeämpää ajateltavaa. Aihe on kuitenkin itsessään sen verran kiehtova ja laaja, että haluan uhrata syyslomastani hetken tämän käsittelyyn. Vastaus tähän suljettuun yksinkertaiseen kysymykseen on kyllä, mutta kivun määrä riippuu merkittävästi parista seikasta. Uskon, että ”trollaus myrsky” on jo laantunut, joten tässä pari provosoivaa punchia. Toivottavasti pistää ajatukset liikkeelle.

Kalastajan vastuu.

Ammattilainen vs. Jorma Erä
Tyhmäkin ymmärtää, että ihmiset käsittelevät kaloja eri tavoin. Ei voida olettaa, että espoolainen perheenisä joka ajaa katumaasturillaan kerran vuodessa järven rannalle heittämään minaria monofiililla kaislikon rantaan käsittelee kalaa yhtä hyvin, kuin vuodessa pari sataa tuntia kalastava ammattilainen… Vai voidaanko kuitenkin? Itse asiassa voidaan hyvinkin. Mielestäni se kuinka paljon käyt kalassa, ei ole tämän yhtälön juurisyy. Toistojen määrällä ei ole väliä, kun puhutaan opituista tavoista.

Suomalainen kalastuskulttuuri. Osaatko kunnioittaa saalistasi?
Ratkaiseva kysymys kalastajan taitojen ja kalan ymmärtämisen osalta liittyy siihen, missä hän on oppinsa saanut ja kuinka hyvin hän on päässyt käsiksi kalojen ajatusmaailmaan. Olen nähnyt omin silmin valitettavan paljon tapauksia, joissa paljon kalastavat kaverit eivät arvosta kaloja yhtään. Se ei välttämättä johdu osaamisen puutteesta vaan siitä, että nämä tavat on peritty isiltä jotka ovat perineet ne omilta isiltään jne. Se että kalan päästä lyödään Mora läpi ja roikotetaan kaveria silmistä nortti huulessa, on osa satavuotista perintöä eikä siinä nähdä mitään pahaa. Ja vielä ihmetellään, kun kalastus ei ole Suomessa mediaseksikäs harrastus.

Kulttuurieroja on kalastusmuotojenkin välillä. Perhokalastuksessa käytetään väkäsettömiä hädin tuskin silmillä nähtäviä koukkuja ja valtaosa näistä herroista ei nosta kalaa edes välttämättä vedestä ylös vaan irrottaa koukun mahdollisimman kivuttomasti ja nopeasti. Toisena ääripäänä esimerkiksi Seppo 70 v, jonka verkkoon on jäänyt kuha. Verkkoa revitään niin paljon, että kalan sisuskalut menevät rikki ja silmät pullistuvat päästä ulos. Tämän käsittelyn jälkeen kaveri lentää puolikuolleena vanhan lasikuitu Yamarinin likaiselle lattialle kitumaan, kunnes joutuu kattilaan.

Mitä kivun osalta tulee ihmisiin, kaikki on kiinni kulttuurista, käsittelytaitojen opettelusta sekä kunnioituksesta.

Kalastusmuodot sekä C&R

Koukut vs. verkot
Tunteeko kala kipua… Kaikki osaamme vastata tähän jollain tavalla, mutta tässä taas pari ajatusta lisää. Jos kala nappaa koukkuun kiinni, niin kivuttomimmassa tapauksessa se saa vain katu-uskottavuutta lisäävän huulilävistyksen ja pääsee jatkamaan matkaansa parin minuutin jälkeen. Pahimmassa tapauksessa koukku on repinyt kidukset rikki ja peli on sillä selvä.

Verkon kanssa vähän sama homma. Onko kala vain vähän kiinni ja irrotus on helppo vai onko se järkyttävän umpisolmun takana, jolloin asiat vaikeutuvat. Nämä ovat vieheiden ja pyydysten mukanaan tuomia ”ominaisuuksia”, joihin ei voida vaikuttaa. Jälleen ratkaisevaa on se, kuinka usein haluat käydä verkoilla eli minkälaisen pyyntisyklin olet omaksunut. Haluatko pitää kalaa siellä päivän vai viikon?

Vaurioita sattuu ja rapatessa roiskuu. Kaloihin siis sattuu enemmän tai vähemmän kun niitä pyydetään. Mitenkä sitten jos kaloja halutaan laskea takaisin eli ”seeärrätä”?

Tämä kysymys oli myös otsikoissa, kun joku vastusti C&R-kalastusta henkeen ja vereen, koska se ei ole suvaittavaa ja kestävää. Onko kalan vapauttaminen tuomittava teko vai onko suomalaisessa tuomitsevassa kalastuskulttuurissa kenties parantamisen varaa? Tätä voi kelailla mielessään, kun työstää samalla vanhaa sanontaa: ”Ase ei tapa, vaan ihminen”.

 

Diippiä.

Tässä nyt on pariin kertaan käyty läpi kysymystä sattuuko, sattuuko, sattuuko. Jos kyse onkin vain ruokakalojen pyynnistä, niin joku voisi kysyä, että mitä sitten vaikka sattuukin? Pitäisikö kalaa kohdella eri tavalla riippuen siitä, pääseekö se takaisin järveen vai joutuuko se ruoaksi? Tässä aletaan kolkuttelemaan jo moraalikysymyksiä… Varmaan arvaatkin mikä siihen vaikuttaa. No kulttuuri tietenkin. Tässä käytän esimerkkinä itseäni. Teini-ikäisenä pojankloppina oli itsestään selvyys, että kalaa pidetään niskasta kiinni ja tapetaan kun se saadaan, sillä olin omaksunut tämän kulttuurin. Vasta viimeisen muutaman vuoden aikana olen edennyt harrastuksessa niin pitkälle, että elämykset menevät tappamisen edelle. Oikeastaan nyt tuntuu pahalta, jos kalan joutuu päästämään päiviltään ilman hyvää syytä tai jos sitä kohtelee huonosti. Kulttuurini on siis vaihtunut. On ja pysyy.

Toivottavasti teksti sai ajatukset rullaamaan, kireitä siimoja!